Minä ja S

S on kai mun elämäni mies. Se on niin hyvännäkönen ja kaikkee.. Ja kaikki on aina et, ihan tosi, oot sä S:n kaa, vähä hienoo! Kyllä mä heti tiesin että halusin sen, ei ollu epäilystäkään. Kun se puhu mulle, niin mä menin ihan transsiin, halusin et se jatkaa ja jatkaa ja kuuntelin vaan sen juttuja koko pitkän illan. Sen ääni jotenki.. Se vaan on niin ku ei kukaan muu.

Oon mä välillä, tai oikeestaan aika usein, miettiny et aina toi sama naama. Joka päivä toi sama naama. Ja S osaa olla tosi itseriittonen. Ja on se vähä sellanen perässä vedettävä. Mä teen kaiken, paistan munakkaat ja letut ja vien sen ihmisten ilmoille ja salille, ja mä oon se, joka koko ajan kyselen et oonko tarpeeks hyvä sille. Mut se vaan kylpee siinä omassa loistossaan, ei se koskaan mieti mitä joku muu tuntee.

Ja oon mä sitäki, et jos vaan lähtis… Kai sitä vois olla onnellinen yksinkin, tai jonkun muun kaa. Jonkun helpomman. Oon mä välillä nähny yhtä toista tyyppiä. Se kuuntelee mun jutut ja osaa vastata. Ja sit se tunne, että voi olla oma itsensä. Ettei tarvii yrittää niin hirveesti koko ajan ja olla se joka saa asiat tapahtumaan ja siitä huolimatta tuntea jatkuvaa huonommuutta.

Mut ei S oo paha ihminen. Ihan kiva tyyppi se on. Kyllähän sen kaa on siis periaatteessa ihan hauskaa. Mutta kun sen kaa lähtee johonkin porukkaan, niin ai että saa joskus hävetä. Silmät ja korvat päästään. Ja se osaa kuulostaa niin typerältä…

Toisaalta on meillä kuitenki jotain erilaista. Siis S ja minä… Meillä on jotain mitä muilla ei oo eikä tule olemaan. Persoonallisuutta! Miks pitäis sopeutua johonkin kaavaan? Laulaa muitten lauluja, heiluu jonkun tahtipuikon mukaan? Meidän tarina on kuitenki erityinen.

Mut se aina yllättää… Ei koskaan voi tietää miten se käyttäytyy. Kerran sillä lähti homma täysin lapasesta, kun oltiin museolla ja just kun olin varma että nyt se tajuaa miten olla, ja oli rauhallinen olo ja viinitarjoilut ja pukumiehet ja kaikkee… nii sit se vaan jotenki alko repiä niitä tauluja seiniltä ja kohta siellä oli täys kaaos. Ja sit kaikki katto MUA, silleen ”..eh..”, ei ne sanonu mitään, mut ilmeistä näki että ne oli ihan ”eh”. Enkä mä halua olla tyypin kaa jonka kaa saa aina olla silleen ”eh”!

Me mentiin sit kahville ja se oli taas että, vitsi miten siistiä kun mentiin sinne, ei se yhtään miettiny että miten se oli käyttäytyny, ja sillon mä repesin, huusin, kiljuin, että miten mä oon kestäny sitä ja kattonu sen touhuu ja vuosia vuosia yrittäny ja tehny sille munakkaita ja lettuja ja tutustuttanu kaikkiin siisteihin tyyppeihin, ja että se on kuin jostain kakolasta karannu, ei mitää luottoa koskaan!

S siihen vaan, että se johtuu susta, oot niin hiton kiree, että aina mietit mitä joku eturivin urpo miettii, niinku se miettis jotain muuta ku seuraavaa tupakkataukoa. Niinku joku ulkopuolelta vois paremmin tietää, miten sun pitäs elää ja kenen kaa olla. Et pitäs niinku näyttää moitteettomalta muiden silmissä. Mut vaan sä tiedät mitä sä haluat, ja näyttää siltä että sä et tosissaan tiedä mitä haluat. Sulla on joku valmis käsikirjotus jonka mukaan haluut että kaikki menis, mut ei elämä toimi niin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: