Arki Göteborgissa

 

Aika on yhtäkkiä käynyt vähiin. Blogini päivitystiheys on… No, ei sitä voi kutsua tiheydeksi. Päivitysharvinaisuus? Päivittämättömyys? Joka tapauksessa, se että ehdin päivittää blogiani vasta joululomalla, antanee vihjeitä siitä millaista elämäni täällä Göteborgissa on ollut.

 

Tässä katsaus viimeaikaiseen elämääni:

 

Herään puoli seitsemän aikoihin

 

Syön aamupalaa.

 

Teen pakolliset aamutoimet.

 

Vetäisen vaatteet päälle.

 

Sitä toimenpidettä ei varsinaisesti voi kutsua pukeutumiseksi, koska minulla ei ole aikaa miettiä mikä näyttää hyvältä päälläni.

 

Pukeuduttuani kävelen yli kilometrin matkan bussipysäkille.

 

Koskaan ei tiedä, onko bussi aikataulussa, ja missä aikataulussa. Aikatauluja on kaksi, eikä bussi kulje kummankaan mukaisesti. En silti ole myöhästynyt bussin vuoksi kuin kerran. Se olikin paha kerta. Meillä oli orkesteriharjoitukset, ja saavuin paikalle hikisenä vasta virityksen jälkeen. Kapellimestari vihjaisi, että viritys on kaikkia varten, olkaa ajoissa paikalla. (Kerropa se bussikuskille, mietin mielessäni.)

Kukaan ei, todellakaan, halua myöhästyä orkesteriharjoituksista. Ei tahallaan, ei puolivahingossa eikä edes suuren erheen vuoksi. Orkesterimuusikot tietävät, että harjoituksiin on tultava vaikka koomaan vaipuneena, edes esittämään soittamista. Orkesterikuri ei liene kaukana sotilaskurista. Myöhästymistäni seuraavana päivänä kapu kielsi kahvikuppien tuomisen lavalle harjoitusten ajaksi. Kahvin tuoksu kuulemma saattaa häiritä keskittymistä.

 

Mutta bussikuskien puolesta on sanottava, että on kyllä mukavia kuskeja täällä! Yksi osoitti erityistä huomaavaisuutta lähtemällä liikkeelle vasta, kun olin rymistellyt läpi bussin käytävän selloni kanssa ja päässyt istumaan.

 

Bussilla pääsen ratikkapysäkille, joka vie minut Korsvägenille.

 

Korsvägen on Göteborgin keskeisimpiä paikkoja, jonka kulmilta löytyvät jättimäinen messukeskus Svenska mässan, huvipuisto Liseberg, tiedekeskus Universeum ja Maailman kulttuurien museo.

 

Korsvägeniltä harpon rappuset ylös yliopistolle, ja yliopistolla harpon vielä raput talon ylimpään kerrokseen.

 

Tästä rappujen harppomisesta ja kävelyistä bussipysäkille ja takaisin koostuu nykyinen liikuntaharrastukseni. Kehonhuoltopuoli hoituu alkulämmittelyillä ennen soittoharjoittelua ja venyttelyillä harjoittelun välissä. Ja nyt myös fysioterapeutin määräämästä ylävartalon treeniohjelmasta, jonka sain hoitona olkapäävaivoihini. Vaivat ovat poissa, ja minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni olkalihaksia!

 

Yliopistolle päästyäni etsin harjoitteluluokan.

 

Meillä on toimiva varaussysteemi, jossa kutakin luokkaa voi varata päivän aikana enintään kahdeksi tunniksi. Aluksi varasin harjoittelutiloja 4-6 tunniksi päivittäin, mutta huomasin sitten, että yleensä löydän jonkin vapaan huoneen vaikka en olisi tehnyt varauksia. Säntillisestä ja määrätietoisesta tuntiharjoittelusta luisuin pian entiseen mutu-harjoitteluuni. Harjoittelen niin paljon kuin tuntuu hyvältä. Jos alkaa tuntua liian hyvältä, menee överiksi. Innostuu asiasta niin paljon että soittaa tunteja putkeen, liikaa. Ja seuraavana päivänä tajuaa, että tänään ei jaksakaan, kun yritti eilen tehdä töitä kahden päivän päivän edestä. Vähempi on parempi, jos se tarkoittaa sitä, että harjoittelee viisaasti, suunnittelee päivän hommat etukäteen, kuuntelee kehon (ja korvan!) viestejä siitä mikä toimii ja mikä ei.

 

Oman harjoittelun ohella eniten aikaa vievät kamarimusiikkiryhmien harjoitukset.

 

Minulla oli tänä syksynä kaksi porukkaa; jousikvartetti ja klarinetti-viulu-sello -trio. Kvartetin kanssa kokoonnuimme yleensä 2-3 kertaa viikossa kahden tunnin sessioihin ja trion kanssa hieman harvemmin.

 

Orkesteriprojektit kestävät noin viikon, ja niiden aikana ei ole muita tunteja.

 

Tuolloin meillä on 4-5 tunnin päivittäiset orkesteriharjoitukset. Ne vaativat niin paljon keskittymistä, että energiaa ei jää paljonkaan muuhun tekemiseen. Orkesteriprojektien jälkeen muut viikottaiset tunnit, eli säestystunnit, kamarimusiikkiopetus, yksityiset soittotunnit ja seminaarit jatkuvat normaalisti.

 

Olen kotona klo 20-21 aikoihin.

 

Syön. Syön. Syön. Miksi en maininnut lounasta päiväohjelmassani? Koska minulla ei nykyisin ole varsinaista lounasaikaa. Koululla ei tarjota opiskelija-ateriaa, ja ajanpuutteen vuoksi en ehdi laittaa ruokaa kotona. Lounaani, eli eväsleivät tai mahdollisen kotona tehdyn ruoan nautin 10-15 minuutissa harjoittelun lomassa. Joinakin päivinä ostan salaatin koulun kahvilasta tai käyn läheisessä pikaruokapaikassa syömässä kebabrullan. Olen aina kauhistellut elämäntyyliä, jossa ei ole aikaa syödä kunnollista lounasta tai säilyttää jonkinlainen säännöllinen ruokailurytmi. Nyt kuitenkin ymmärrän, että aikaa ei välttämättä todellakaan ole. Ja olen hengissä! Voin melko hyvin ilman säännöllistä, isoa lounasannosta johon totuin amk:n lounasravintolassa. Voin hyvin ilman säännöllistä liikuntaa, josta on tullut minulle elinehto viimeisen seitsemän vuoden aikana.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: