Minä ja S

S on kai mun elämäni mies. Se on niin hyvännäkönen ja kaikkee.. Ja kaikki on aina et, ihan tosi, oot sä S:n kaa, vähä hienoo! Kyllä mä heti tiesin että halusin sen, ei ollu epäilystäkään. Kun se puhu mulle, niin mä menin ihan transsiin, halusin et se jatkaa ja jatkaa ja kuuntelin vaan sen juttuja koko pitkän illan. Sen ääni jotenki.. Se vaan on niin ku ei kukaan muu.

Oon mä välillä, tai oikeestaan aika usein, miettiny et aina toi sama naama. Joka päivä toi sama naama. Ja S osaa olla tosi itseriittonen. Ja on se vähä sellanen perässä vedettävä. Mä teen kaiken, paistan munakkaat ja letut ja vien sen ihmisten ilmoille ja salille, ja mä oon se, joka koko ajan kyselen et oonko tarpeeks hyvä sille. Mut se vaan kylpee siinä omassa loistossaan, ei se koskaan mieti mitä joku muu tuntee.

Ja oon mä sitäki, et jos vaan lähtis… Kai sitä vois olla onnellinen yksinkin, tai jonkun muun kaa. Jonkun helpomman. Oon mä välillä nähny yhtä toista tyyppiä. Se kuuntelee mun jutut ja osaa vastata. Ja sit se tunne, että voi olla oma itsensä. Ettei tarvii yrittää niin hirveesti koko ajan ja olla se joka saa asiat tapahtumaan ja siitä huolimatta tuntea jatkuvaa huonommuutta.

Mut ei S oo paha ihminen. Ihan kiva tyyppi se on. Kyllähän sen kaa on siis periaatteessa ihan hauskaa. Mutta kun sen kaa lähtee johonkin porukkaan, niin ai että saa joskus hävetä. Silmät ja korvat päästään. Ja se osaa kuulostaa niin typerältä…

Toisaalta on meillä kuitenki jotain erilaista. Siis S ja minä… Meillä on jotain mitä muilla ei oo eikä tule olemaan. Persoonallisuutta! Miks pitäis sopeutua johonkin kaavaan? Laulaa muitten lauluja, heiluu jonkun tahtipuikon mukaan? Meidän tarina on kuitenki erityinen.

Mut se aina yllättää… Ei koskaan voi tietää miten se käyttäytyy. Kerran sillä lähti homma täysin lapasesta, kun oltiin museolla ja just kun olin varma että nyt se tajuaa miten olla, ja oli rauhallinen olo ja viinitarjoilut ja pukumiehet ja kaikkee… nii sit se vaan jotenki alko repiä niitä tauluja seiniltä ja kohta siellä oli täys kaaos. Ja sit kaikki katto MUA, silleen ”..eh..”, ei ne sanonu mitään, mut ilmeistä näki että ne oli ihan ”eh”. Enkä mä halua olla tyypin kaa jonka kaa saa aina olla silleen ”eh”!

Me mentiin sit kahville ja se oli taas että, vitsi miten siistiä kun mentiin sinne, ei se yhtään miettiny että miten se oli käyttäytyny, ja sillon mä repesin, huusin, kiljuin, että miten mä oon kestäny sitä ja kattonu sen touhuu ja vuosia vuosia yrittäny ja tehny sille munakkaita ja lettuja ja tutustuttanu kaikkiin siisteihin tyyppeihin, ja että se on kuin jostain kakolasta karannu, ei mitää luottoa koskaan!

S siihen vaan, että se johtuu susta, oot niin hiton kiree, että aina mietit mitä joku eturivin urpo miettii, niinku se miettis jotain muuta ku seuraavaa tupakkataukoa. Niinku joku ulkopuolelta vois paremmin tietää, miten sun pitäs elää ja kenen kaa olla. Et pitäs niinku näyttää moitteettomalta muiden silmissä. Mut vaan sä tiedät mitä sä haluat, ja näyttää siltä että sä et tosissaan tiedä mitä haluat. Sulla on joku valmis käsikirjotus jonka mukaan haluut että kaikki menis, mut ei elämä toimi niin.

Mainokset

Arki Göteborgissa

 

Aika on yhtäkkiä käynyt vähiin. Blogini päivitystiheys on… No, ei sitä voi kutsua tiheydeksi. Päivitysharvinaisuus? Päivittämättömyys? Joka tapauksessa, se että ehdin päivittää blogiani vasta joululomalla, antanee vihjeitä siitä millaista elämäni täällä Göteborgissa on ollut.

 

Tässä katsaus viimeaikaiseen elämääni:

 

Herään puoli seitsemän aikoihin

 

Syön aamupalaa.

 

Teen pakolliset aamutoimet.

 

Vetäisen vaatteet päälle.

 

Sitä toimenpidettä ei varsinaisesti voi kutsua pukeutumiseksi, koska minulla ei ole aikaa miettiä mikä näyttää hyvältä päälläni.

 

Pukeuduttuani kävelen yli kilometrin matkan bussipysäkille.

 

Koskaan ei tiedä, onko bussi aikataulussa, ja missä aikataulussa. Aikatauluja on kaksi, eikä bussi kulje kummankaan mukaisesti. En silti ole myöhästynyt bussin vuoksi kuin kerran. Se olikin paha kerta. Meillä oli orkesteriharjoitukset, ja saavuin paikalle hikisenä vasta virityksen jälkeen. Kapellimestari vihjaisi, että viritys on kaikkia varten, olkaa ajoissa paikalla. (Kerropa se bussikuskille, mietin mielessäni.)

Kukaan ei, todellakaan, halua myöhästyä orkesteriharjoituksista. Ei tahallaan, ei puolivahingossa eikä edes suuren erheen vuoksi. Orkesterimuusikot tietävät, että harjoituksiin on tultava vaikka koomaan vaipuneena, edes esittämään soittamista. Orkesterikuri ei liene kaukana sotilaskurista. Myöhästymistäni seuraavana päivänä kapu kielsi kahvikuppien tuomisen lavalle harjoitusten ajaksi. Kahvin tuoksu kuulemma saattaa häiritä keskittymistä.

 

Mutta bussikuskien puolesta on sanottava, että on kyllä mukavia kuskeja täällä! Yksi osoitti erityistä huomaavaisuutta lähtemällä liikkeelle vasta, kun olin rymistellyt läpi bussin käytävän selloni kanssa ja päässyt istumaan.

 

Bussilla pääsen ratikkapysäkille, joka vie minut Korsvägenille.

 

Korsvägen on Göteborgin keskeisimpiä paikkoja, jonka kulmilta löytyvät jättimäinen messukeskus Svenska mässan, huvipuisto Liseberg, tiedekeskus Universeum ja Maailman kulttuurien museo.

 

Korsvägeniltä harpon rappuset ylös yliopistolle, ja yliopistolla harpon vielä raput talon ylimpään kerrokseen.

 

Tästä rappujen harppomisesta ja kävelyistä bussipysäkille ja takaisin koostuu nykyinen liikuntaharrastukseni. Kehonhuoltopuoli hoituu alkulämmittelyillä ennen soittoharjoittelua ja venyttelyillä harjoittelun välissä. Ja nyt myös fysioterapeutin määräämästä ylävartalon treeniohjelmasta, jonka sain hoitona olkapäävaivoihini. Vaivat ovat poissa, ja minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni olkalihaksia!

 

Yliopistolle päästyäni etsin harjoitteluluokan.

 

Meillä on toimiva varaussysteemi, jossa kutakin luokkaa voi varata päivän aikana enintään kahdeksi tunniksi. Aluksi varasin harjoittelutiloja 4-6 tunniksi päivittäin, mutta huomasin sitten, että yleensä löydän jonkin vapaan huoneen vaikka en olisi tehnyt varauksia. Säntillisestä ja määrätietoisesta tuntiharjoittelusta luisuin pian entiseen mutu-harjoitteluuni. Harjoittelen niin paljon kuin tuntuu hyvältä. Jos alkaa tuntua liian hyvältä, menee överiksi. Innostuu asiasta niin paljon että soittaa tunteja putkeen, liikaa. Ja seuraavana päivänä tajuaa, että tänään ei jaksakaan, kun yritti eilen tehdä töitä kahden päivän päivän edestä. Vähempi on parempi, jos se tarkoittaa sitä, että harjoittelee viisaasti, suunnittelee päivän hommat etukäteen, kuuntelee kehon (ja korvan!) viestejä siitä mikä toimii ja mikä ei.

 

Oman harjoittelun ohella eniten aikaa vievät kamarimusiikkiryhmien harjoitukset.

 

Minulla oli tänä syksynä kaksi porukkaa; jousikvartetti ja klarinetti-viulu-sello -trio. Kvartetin kanssa kokoonnuimme yleensä 2-3 kertaa viikossa kahden tunnin sessioihin ja trion kanssa hieman harvemmin.

 

Orkesteriprojektit kestävät noin viikon, ja niiden aikana ei ole muita tunteja.

 

Tuolloin meillä on 4-5 tunnin päivittäiset orkesteriharjoitukset. Ne vaativat niin paljon keskittymistä, että energiaa ei jää paljonkaan muuhun tekemiseen. Orkesteriprojektien jälkeen muut viikottaiset tunnit, eli säestystunnit, kamarimusiikkiopetus, yksityiset soittotunnit ja seminaarit jatkuvat normaalisti.

 

Olen kotona klo 20-21 aikoihin.

 

Syön. Syön. Syön. Miksi en maininnut lounasta päiväohjelmassani? Koska minulla ei nykyisin ole varsinaista lounasaikaa. Koululla ei tarjota opiskelija-ateriaa, ja ajanpuutteen vuoksi en ehdi laittaa ruokaa kotona. Lounaani, eli eväsleivät tai mahdollisen kotona tehdyn ruoan nautin 10-15 minuutissa harjoittelun lomassa. Joinakin päivinä ostan salaatin koulun kahvilasta tai käyn läheisessä pikaruokapaikassa syömässä kebabrullan. Olen aina kauhistellut elämäntyyliä, jossa ei ole aikaa syödä kunnollista lounasta tai säilyttää jonkinlainen säännöllinen ruokailurytmi. Nyt kuitenkin ymmärrän, että aikaa ei välttämättä todellakaan ole. Ja olen hengissä! Voin melko hyvin ilman säännöllistä, isoa lounasannosta johon totuin amk:n lounasravintolassa. Voin hyvin ilman säännöllistä liikuntaa, josta on tullut minulle elinehto viimeisen seitsemän vuoden aikana.

 


Kun ei tiedä mitä odottaa

 

Pihallamme kävi vieras. Harmaanvalkoinen, iso kissa, jolla oli surulliset silmät. En ole koskaan nähnyt kissalla niin kauniita silmiä! Kissa maukui kovaan ääneen. Se oli ilmeisesti haistanut, että kulmille on tullut uusi kissa-asukas, ja tuli tervehtimään tulokasta. Ansa ei ollut niin innokas asiasta. Se sähisi ja murisi, ja väänsi hermostuksissaan pelkokakan. Nauroin itseni kipeäksi seuratessani tapahtumaa. Otimme Ansan sisälle ja toinen kissa meni matkoihinsa.

Illalla kirjoitin ylös seuraavan lauseen: kun ei tiedä mitä odottaa. Se on uuteen astumisen kauheus ja ihanuus. Etsin uutta, kun elämässä on liikaa rutiinia, eli elämä on liian ennalta-arvattavaa. Kun ei tiedä mitä odottaa, elää enemmän hetkessä. Kun ei tiedä mitä huominen tuo, alkaa myös helposti keksiä mitä se voisi tuoda. On helpompi odottaa jotain, edes jotain omassa päässä keksittyä, kuin elää täydessä epävarmuudessa. Alkaa odottaa pahinta, niin että pelko saa otteen. Tai odottaa jotain aivan mahtavaa, ja samalla kieltää itseltään epäonnistumisen mahdollisuuden. Voisinko vain myöntää: minä en tiedä mitä tulee tapahtumaan, enkä minä tiedä, miten tulen reagoimaan siihen mitä tapahtuu. Mutta se, mitä tapahtuu ja miten reagoin siihen, on hyväksyttävää ja osa elämäni kokemuksia.

Olen tuskaillut vieraassa maassa elämisen vaikeuksia. Rutiinit ovat menneet uusiksi, ja se luo stressiä. Pienistä asioista on tullut suuria. Mieheni sanoi, että ehkä on vaan opittava sietämään epävarmuutta. Se oli kyllä oikea kommentti oikeana hetkenä. Jos pystyy rauhoittumaan epävarmuudessa ja sietämään sitä, että asiat eivät ole hetkessä selviä, ei yhtäkkiä olekaan hätiä mitiä. Silloin jää hetkeksi tuleen makaamaan ja seurailee, miten hiki nousee pintaan.

Meillä oli kaksi suomalaista vaihto-opiskelijaa vieraana, kun he eivät olleet vielä löytäneet asuntoa Göteborgista. Asuntotilanne on kamala: kaupungissa on noin 50 000 opiskelijaa ja asuntoja opiskelijoille alle 10 000. Nuoret eivät voi muuttaa pois kotoaan ja monet opiskelijat pyörivät tuttujensa nurkissa. Asuntopolitiikan vuoksi asunnon omistajien on vaikea vuokrata asuntoaan. Taisimme olla aika onnekkaita saadessamme vuokralle pienen kolmihuoneisen talon järven rannalta. Suomalaiset tytöt löysimme Facebookin kautta. He majoittuivat meillä kolme yötä. Sitä ennen he olivat punkanneet kaverinsa huoneessa. He löysivät nyt asunnon vähän kauempaa keskustasta, mutta ilmeni että vuokranantaja oli huijari, hän nimittäin korotti vuokraa sopimuksen allekirjoittamisen hetkellä ja teki asumiselle hurjat ehdot. Toinen tytöistä opiskelee pitkiä ja vaativia päiviä lääketieteellisessä. Siihen lisättynä kodittomuuden huoli vieraassa maassa tuntuu kohtuuttomalta.

 


Göteborg

Heinäkuussa käväisin Göteborgissa allekirjoittamassa vuokrasopimuksen. Saavuin kaupunkiin mökkivaatteissa ja nuhjuisen repun kera, mutta sulauduin joukkoon oikein hyvin. Göteborgin rennon iloinen meininki oli vastassa jo lentokentällä, ja vaikutelma vahvistui saavuttuani kaupungin keskustaan. Drottningtorgetin penkillä makasi sammunut mies. Toisen penkin eteen oli viritelty rummut. Jollakin penkillä istui isä ja lapsi jäätelöä lipomassa ja ohi kulki nuori pari lastenvaunuja työnnellen. Kioskin vieressä iloinen mansikanmyyjämies kauppasi jättiläismäisiä mansikoita. Ostin puolisen litraa muhevia marjoja ja nautiskelin niitä samalla kun seurasin aurinkoisen kaupungin tohinoita. Tyytyväisyyden tunne ja hymy levisivät sitä mukaa kun mansikkarasia tyhjeni. Tykkäsin Göteborgista heti.

Nyt olen asunut kaupungissa melkein viikon. Huuman ja stressin täyteistä on ollut elämä. Vaihtovuosi Göteborgin yliopistossa on alkanut orientaatioviikon merkeissä. Tiedän jo kurssit, joille osallistun tulevana vuonna, ja esittelykierroksen ja muutaman harharetken ansiosta alan hahmottaa myös opiskelutilojemme koostumusta. Rakennuksessa on monta salia, studioita, harjoitteluluokkia, isot opetusluokat. Ja monta kerrosta. Päivittäinen jalkatreeni tulee hoidettua, kun kannan selloani ylimmässä kerroksessa sijaitsevasta kaapista alimman kerroksen harjoitteluluokkaan ja takaisin ylös.

Yliopistoa mainostetaan kansainvälisyyden kehtona. Se oli pakko uskoa, kun kaikki uudet kansainväliset opiskelijat olivat koolla konserttitalolla. Vaihto-opiskelijoiden lisäksi ulkomailta on saapunut kandidaatti- ja maisteriopiskelijoita. Uudet musiikin ja näyttämötaiteiden opiskelijat ovat pääasiassa ruotsalaisia, ja ulkomailta tulleiden joukossa on opiskelijoita mm. Ranskasta, Hollannista, Portugalista, Algeriasta, Englannista, Espanjasta ja Norjasta.

Tunnen suurta tyytyväisyyttä siitä, että aikoinani opiskelin ruotsin kielen kunnolla. Ruotsalaiset osaavat englantia todella hyvin, joten ilman ruotsiakin pärjää. Tavoitteenani on kuitenkin, että puhun ruotsalaisille vain ruotsia. Hauskinta on, että oppimista tapahtuu joka päivä ja melkein huomaamatta. Kun kuuntelee keskusteluja bussissa tai kahvilassa. Kun käy esittelyluennoilla, joissa puhutaan vain ruotsia. Kun pyytää opettajia puhumaan englannin sijasta ruotsia, vaikka ei olisikaan varma että ymmärtää kaiken. Oli palkitsevaa, kun hoidin tapaamisen klassisen musiikin ohjelmavastaavan kanssa kokonaan ruotsiksi. Ja kun aamulla tapasin bussipysäkillä miehen, joka alkoi jutella minulle ruotsiksi, ja keskustelumme jatkui koko matkan ajan.

Musiikin ja näyttämötaiteen akatemialla ei ole englanninkielistä vaihto-ohjelmaa, joten meidän oletetaan ymmmärtävän ruotsinkielistä opetusta. Onneksi yliopisto järjestää ruotsin kielen kursseja kansainvälisille opiskelijoille.

Viikon hauskin juttu on ollut kumisaapastanssi! Harjoittelimme uusien opiskelijoiden joukolla joka päivä afrikkalaista gumboot-tanssia, jonka esitimme muille opiskelijoille lukuvuoden aloittajaisissa. Kaksi naista henkilökunnasta on käynyt Afrikassa oppimassa kyseistä tanssilajia, ja he ovat taitavasti opettaneet sitä meille. Tanssimme oli oikea menestys!


Kodittoman elämää!

 

Kuukausi sitten muutimme pois entisestä asunnostamme ja loisimme ennen Ruotsiin lähtöä milloin kenenkin nurkissa. Ykköspaikkamme taitaa olla anopin omistama vanha tila, Satukallio. Mukavuudesta ja Satukalliosta ei voi puhua yhtäaikaa ainakaan vakavassa mielessä. Mökissä on sähköt, ja siihen mukavuudet loppuvatkin. Paikan viehätys perustuu muihin tekijöihin: tunnelmaan ja hiljaisuuteen. Hyvin nukuttuihin viileisiin öihin. Metsämansikoihin. Kuistilla hitaasti nautittuun aamukahviin ja mahdollisuuteen kastella jalkansa nurmikolla heti kun on noussut sängystä. Satukallio on downshiftaajan paratiisi.

Paikalla on kyllä toinenkin nimi: työleiri. Kunnostettavaa ja siivottavaa löytyy mielinmäärin. Mies on kunnostanut siellä ison senkin ja talonpoikaistyylisen kulmakaapin. Perheen miesten voimin he ovat remontoineet (= rakentaneet melkein uusiksi) vanhaa saunaa. Kohta se on löylykunnossa, lauteet jo paikoillaan.

Saavuttuamme hautasimme tammikuussa kuolleen Miina-kissamme maalliset jäännökset Satukalliolle. Kaivettiin pieni kuoppa ison kiven juureen. Siihen siroteltiin Miinan tuhkat ja istutettiin kuusentaimi. Saattoväkeäkin oli paikalla: kissamme Ansa puikkelehti kiven päällä ja heinikossa tapahtumia seuraillen. Hautajaisruoaksi mieheni oli kerännyt muutaman metsämansikan.

Paikka on kissojen mieleen. Siellä on monenlaista seurattavaa: sammakoita, sisiliskoja, lepakkoja… ja tietysti lintuja ja hiiriä. Ansa joutuu tosin nyt seurailemaan ulkoelämää ikkunan läpi. Pari viikkoa sitten se karkasi ja oli poissa neljä yötä. Olin jo valmistautunut ajatukseen, että joudumme lähtemään Ruotsiin ilman kissaa. Iloksi ja onneksi joku laittoi Ansan kuvan Facebookiin. Se oli ollut kolme yötä mökkinaapurissa, selkä kattavasti ruvella ja jalka kipeänä, ilmeisesti kissatappelun jäljiltä. Nyt kissa voi jo hyvin. Ja pysyy tiukasti sisätiloissa.

 


Kymppisynttärit

Jotta pääsisi perille
on eksyttävä tieltä
Joka pääsee perille
oppii
että hetken kuluttua
on taas jatkettava matkaa
Joka ei koskaan
putoa raiteilta
ja mene rikki
jatkaa aina samaa rataa
ja on turvassa
suurelta murheelta
ja suurelta onnelta.

– Tommy Tabermann

Sello tuli elämääni aivan liian myöhään.

19-vuotiaana olin jo suunnitellut elämäni valmiiksi. Menisin naimisiin rakastamani miehen kanssa ja opiskelisin yliopistossa äidinkielenopettajaksi. Työkseni opettaisin innokkaita nuoria ja vapaa-ajallani harrastaisin antaumuksella maalausta ja liikuntaa. Elämää alati onnellisena ja luovan hurmion vallassa. Ehkä lapsia, ainakin kissa.

Näiden suunnitelmien keskellä alkoi soida musiikki. Lukiossa olin opetellut soittamaan kitaraa ja käynyt laulutunneilla. Kitaran kanssa oli hauskaa, mutta en oikein päässyt jyvälle klassisen laulun tekniikasta. Oli kuitenkin siistiä, että laulaessaan opettajani sai luokan ikkunat helisemään.

Jostain nousi ajatus, että voisin soittaa jotain muutakin kuin kitaraa. Ensin ajattelin pianoa. Sitten viulua. Sitten kuulin selloa, ja minussa jysähti. Vahva kateuden ja surun tunne tuli pintaan. ”Tuo on jotain mikä kuuluisi minulle mutta minä en ole sitä saanut”, ajattelin. Vielä tuolloin välitin jonkin verran realiteeteista ja ymmärsin, ettei jousisoittimen soittamista aloiteta 19-vuotiaana. Tiesin, etten harrastajana pääsisi sellon kanssa sellaiselle tasolle mikä tuottaisi iloa minulle. Tuo soitin vaatisi täyden huomioni.

Ja niin se vaatikin. Aloin nähdä toistuvasti unia joissa soitin selloa. Avasin tv:n, ja siellä pyöri sellististä kertova elokuva. Avasin radion, ja siellä alkoi instrumentteja esittelevä ohjelma ja tuolloin oli vuorossa sello. Sello tunkeutui yö- ja päivätietoisuuteeni tehden minut niin levottomaksi, että lopulta annoin sille periksi. Jos siitä on jotain tullakseen, niin tulkoon sitten! Jos löydän sellon ja opettajan, opettelen soittamaan sitä soitinta.

Kun sain sellon ensimmäisen kerran käsiini, olin yksin soittimen kanssa. Ääni, jonka sain siitä irti, oli tuskin mikään kovin kaunis, mutta sillä ei ollut minulle mitään väliä. Olin aivan huumaantunut. Tunne vastasi voimakasta rakastumisen tunnetta ja tilanne oli kuin toisesta todellisuudesta. Tiesin, että tästä se nyt alkaa.

Minä löysin opettajan, ja hän lainasi minulle vanhan sellonsa. Aloitin sellotunnit ja yliopisto-opinnot. Pääsin musiikkiopistoon ja sieltä konservatorioon. Vaihtovuoden jälkeen valmistun ammattikorkeakoulusta sellonsoitonopettajaksi.

Tänä kesänä juhlin sellonsoiton kymppisynttäreitäni. Yliopisto-opintoni jäivät sellonsoiton jalkoihin enkä valmistunut maisteriksi. Eräänä heikkona hetkenä (joita on näihin vuosiin mahtunut melkoisen monta!) tosin päätin taas hakea yliopistoon ja minulla on siellä opiskelupaikka odottamassa. Odottaneeko ikuisesti?

Soittamisen aloittaminen aikuisena on ollut minulle ennen kaikkea henkinen haaste. Vaatii uskallusta tehdä omannäköisiä ratkaisuja jotka eivät vaikuta järkeviltä miltään kantilta katsottuna. Itseni ikäiset ystäväni ovat jo työelämässä ja joillakin on lapsia. Opiskelukaverini ovat minua runsaasti nuorempia ja monesti soittajina minua taitavampia. Suvussani ei ole muusikkoja tai taiteilijoita, joita olisin voinut pitää esikuvinani ja joilta olisin voinut oppia taiteellista työskentelyä.

Päätökseni opiskella muusikoksi perustui pelkälle intuitiolle: se oli päätös, joka tuntui sekä hyvältä ja että väistämättömältä. Soitonopiskeluani ei voi kutsua menestystarinaksi, mutta se on tärkeä osa minun tarinaani. Monesti mietin, onko tämä kaiken vaivan arvoista. Vastausta en ole löytänyt, mutta minulle soittaminen on mahtava tapa elää. Siinä saa olla tekemisissä taiteen ja kauneuden kanssa, tutustua aitoihin ihmisiin, oppia pitkäjänteisyyttä ja hetkessä elämistä.


Ruotsiin!

You´re only given a little spark of madness. You mustn`t loose it!  – Robin Williams

Minä ja sello lähdemme vaihtoon. Ruotsin Göteborg on uusi kotikaupunkimme syyskuusta 2013 alkaen ja Högskolan för scen och musik uusi, joskin väliaikainen opinahjoni. Mukanani ruotsalaistuvat selloni lisäksi mieheni ja kissani. Tämä blogi on syntynyt kertoakseen vaihtovuoden kokemisista ja kohtaamisista.

Kirjoitan tätä tekstiä keskellä muuttoa. Neljän vuoden aikainen kotimme on muuttumassa miksi tahansa kämpäksi, tavalliseksi lattioista ja seinistä koostuvaksi kokonaisuudeksi. Tavarat on siirretty vuodeksi muualle säilöön. Apurahahakemuksia lähetelty. Asuntoja haettu. Kirjoiteltu ruotsiksi sähköposteja ja napsailtu Göteborgiin liittyviä linkkejä useammin kuin facen sinertävää kuvatusta ja sehän se vasta jännältä tuntuu että välillä jo ajattelenkin ruotsiksi.

Illalla muuttoon ja muutoksiin liittyvä stressi kohosi yllättäen huippuunsa. Monta päivää jatkuneen puuhastelun jälkeen makasin lamaantuneena sängyssä ja mietin että onpahan melkoinen vitsi tämä minun elämäni. Mitä teen Ruotsissa? Miksi minun piti hakea vaihtoon? Saammeko asunnon riittääkö rahat kestääkö pää onko ystävää. (Ja mitä konserttimekkoja otan mukaan.) Yön pyörittyäni heräsin liian aikaisin ja itkin olohuoneen lattialla ja tein joogaharjoitukseni. Siitä sitten hiljalleen tokenin helteiseen päivään, joka toi mukanaan tiedon mukavan tuntuisesta apurahasta ja odotukset ylittävästä asunnosta Ruotsissa. Muutamme Gunnilsessa sijaitsevaan pieneen omakotitaloon järven rannalla!

Toisenlaisiakin asuntotarjouksia olemme saaneet. Yhdessä vuokranantaja säilyttäisi omia tavaroitaan asunnon makuuhuoneessa (epäilyttävää). Yksi sijaitsi noin 70 km:n päässä Götiksestä (liian kaukana). Yksi tarjottiin vuokralle heti ja vain kuukauden ajaksi (halooo!!). Vähän jo ehti housut tutisemaan asuntoa etsiessä, kun on yleisesti tiedossa että Göteborgin asuntotilanne on tällä hetkellä erittäin huono. Jotkut jonottavat asuntoa jopa vuosien ajan. Göteborgissa asuva tuttuni sanoi meidän olevan todella onnekkaita, jos saamme edes yhden asuntotarjouksen. Blocket.se, ruotsalainen Tori, säästi meidät asunnottomien kohtalolta.

Tuleva kotikaupunkini on suuruudenhullu. Siellä on Pohjoismaiden suurin satama, Pohjoismaiden suurin yliopisto, Pohjoismaiden suurin huvipuisto,  suurin ostoskeskus ja suurin tiedekeskus, jonka nimi on vaatimattomasti Universeum. Itse kaupunki on Ruotsin toisiksi suurin. Henkilökohtaista yhteyttä kaupunkiin minulla on vähänlaisesti. Autonkorjaajan lapsena tiedän, että Göteborg on Volvo-kaupunki. Vanha pianoni on tehty Göteborgissa. Lapsena fanitin myös Göteborgista kotoisin olevaa Ace of Base-bändiä, jonka vuoksi yksi suurimmista unelmistani oli päästä matkustamaan kaupunkiin. Perustimme kaverini kanssa myös AoB-kerhon. Kyhäsimme kaupan seinälle laitettavan kerhoilmoituksen ja saimme kootuksi ison kerholaisjoukon. Kerhoon kuului mm. kevätretkiä ja musiikin kuuntelua. Pidimme kerholaisille myös Ace of Base-kokeet, joiden aikana yksi kerholaisista söi salaa kaverini xylitolipastillit.

Odotan, että pääsen tutustumaan kaupunkiin paremmin. Hulluus ja suuruus houkuttavat.